Vierashuoneessa OTT Kalle Mäenpää: KKO 2025:37 ja rakennuskaaren mukainen ankara vastuu eläimen aiheuttamista vahingoista

Humaliston rakentamisen ja sikojen terhometsään laskemisen ratkaisu KKO 2025:37 tuo mieleen siksi, että rakennuskaaren 22 luvussa säädetään myös ”toisen elukan taikka koiran haavoittamisesta tahi tappamisesta ja sairaan elukan ostamisesta tahi myymisestä; niin myös elukasta taikka koirasta, joka vahingoittaa toisen elukkaa”. Mainitun luvun 7 §:ssä säädetään ankarasta vastuusta eläimen aiheuttamasta vahingosta tuotantoeläimille.

Rakennuskaaren 22 luvun 7 § lienee iästään huolimatta edelleen voimassa olevaa oikeutta. Korkein oikeus on tiettävästi soveltanut pykälää viimeksi ratkaisussaan KKO 1950 II 392. Hovioikeustasolla pykälää on soveltanut ainakin Helsingin hovioikeus vuonna 1985 ratkaisussaan 17.11.1985 nro. 1206. Kovin pitkää aikaa pykälä ei siis ole ollut soveltamatta.

Olennaisempaa on kuitenkin se, että vakuutusyhtiöt näyttäisivät korvauskäytännössään soveltavan mainittua pykälää. Tämä käy ilmi esimerkiksi Vakuutuslautakunnan ratkaisusuosituksesta 18.9.2018 asiassa FINE-010826 ja ratkaisusuosituksesta 21.5.2021 asiassa FINE-036267. Kummassakin asiassa vastuuvakuutuksen myöntänyt vakuutusyhtiö oli korvannut vahingonkärsijälle puolet eläimen tuotantoeläimelle aiheuttamasta vahingosta rakennuskaaren 22 luvun 7 §:n mukaisen ankaran vastuun perusteella. Vakuutuslautakunnassa riita koski sitä, oliko vahingonaiheuttaja vastuussa koko vahingosta tuottamuksensa perusteella.

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2025:37 tosiseikasto on tätä taustaa vasten mielenkiintoinen. Tapauksessa A:n omistamat koirat olivat päässeen poroaidalle ja laukottaneet poroja sillä seurauksella, että yksi poroista oli vammautunut ja se oli jouduttu lopettamaan. A:ta syytettiin metsästyslain säännösten rikkomisesta ja vahingonteosta. Rangaistusvastuu ensin mainitusta teosta syntyy jo tuottamuksesta. Ahdeesioprosessissa poron omistaja B vaati A:lta vahingonkorvausta poron lopettamisesta aiheutuneesta vahingosta.

Korkein oikeus arvioi sitä, oliko koirien karkaaminen piha-aitauksesta johtunut A:n tuottamuksesta. Alemmat oikeusasteet hyväksyivät syytteen ja korvausvaatimuksen A:n tuottamuksen perusteella. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että A ei ollut toiminut tuottamuksellisesti ja hylkäsi syytteen ja siihen perustuneen vahingonkorvausvaatimuksen. Vahingonkorvausvaatimuksen hylkäämisen perusteluksi korkein oikeus mainitsee vain, että ”syytteen teonkuvauksiin perustuva korvausvaatimus poron lopettamiseen liittyvistä vahingoista on hylättävä” (kohta 26).

Korkein oikeus ei siis arvioinut sitä, olisiko koiranomistajan vahingonkorvausvastuuseen tullut soveltaa rakennuskaaren 22 luvun 7 §:n mukaista ankaraa vastuuta. Käräjä- ja hovioikeus olivat perustaneet A:n vahingonkorvausvelvollisuuden tuottamukseen. Tapausselosteen perusteella B ei myöskään ollut nimenomaisesti vaatinut korvausta ankaran vastuun perusteella. Ankaran vastuun mahdollisuus ei siis nähtävästi ollut tullut esiin alemmissa oikeusasteissa.

Oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 24 luvun 3 §:n 1 momentin väittämistaakkaa koskevan säännöksen mukaan tuomioistuin ei saa tuomita muuta tai enempää kuin asianosainen on vaatinut. Tapausselosteesta ei käy ilmi, olisiko syytteen teonkuvaus mahdollistanut väittämistaakan puitteissa sen, että A:n olisi vahingonkorvausasiassa katsottu olevan vastuussa vahingosta ankaran vastuun perusteella. Ankarassa vastuussa korvausvelvollisuus syntyy, jos vahinkoa aiheuttaneen teon ja vahingon välillä on syy-yhteys. Tuottamusvastuussa lisäedellytyksenä on se, että vahinko on aiheutettu tahallaan tai huolimattomuudesta. Tuottamusta kuvaava kanne siis yleensä sisältänee myös ankaraan vastuuseen perustuvan vaatimuksen, jonka tuomioistuimen tulisi laintuntemisvelvollisuuden perusteella tutkia.

Kuten todettua, korkein oikeus ei syystä tai toisesta ottanut kantaa ankaran vastuun mahdollisuuteen. Valitusasetelma huomioon ottaen ankaran vastuun soveltaminen vasta korkeimmassa oikeudessa olisi ollut epäilemättä ollut asianosaisten kannalta yllättävää. Asia olisi tietysti ollut selvitettävissä alemmissa oikeusasteissa materiaalisella prosessinjohdolla. Mahdollista on myös se, että vahingonkorvausta koskeva asia on vain jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämä on adheesioprosesseissa ikävän yleistä.

Tapauksen tosiseikasto olisi joka tapauksessa mahdollistanut vähintäänkin rakennuskaaren 22 luvun 7 §:n voimassaoloa koskevat obiter dictum -perustelut. Tällöin lukijan ei olisi tarpeen arvuutella sitä, johtuiko pykälän soveltamatta jättäminen desuetudosta, valitusasetelmasta vai väittämistaakkaa koskevista säännöksistä.

Kalle Mäenpää
OTT, VT